Pallohaukkamuistoja, Veli-Pekka Ranta

Veli-Pekka Ranta alarivissä toinen oikealta valmentaja Jukka Korhosen vieressä

 Haukkojen junioreita. Veli-Pekka Ranta eturivissä toinen oikealta valmentaja Jukka Korhosen vieressä

Aprillipäivänä 2019 luin Savon Sanomista artikkelin peli- ja koulukaverini Jarmo ”Vilo” Korhosen hienosta pelaaja- ja valmentajaurasta. Seuraavana aamuyönä heräsin kesken pallohaukkaunien ja ajattelin laittaa muistojani paperille. Kokosin vuosina 1976–1980 lehtileikkeitä Pallo-Haukoista sekä kirjasin vihkoihin maalintekijät edustus- ja juniorijoukkueiden virallisista peleistä ja harjoituspeleistä. Seuraavia muistojani minun ei tarvinnut kaivaa papereista. Muutaman vuosiluvun kuitenkin tarkistin.

 Peliäly löytyi

Aloitin peliurani pikkupoikana ”koulun kentällä” useita vuosia vanhempien poikien joukossa. Peliareena oli santainen ja osin nurmikkoinen kenttä nykyisen liikuntahallin paikalla. Yhtenä päivänä Jarmo ”Jakke” Putkonen, myöhempi edustusjoukkueen luottohuoltaja, joutui toisen joukkueen valitsijaksi. Tämä oli isoille pojille ikävä tehtävä. Jakke valitsi suutuspäissään ensimmäiseksi minut, porukan huonoimman pelaajan. Toisena päivänä potkaisin kuitenkin pallon vahingossa omalle miehelle ja tajusin, että tätä se jalkapallo on.

Alkuajan pelikavereista muistan erityisen hyvin Matti ”Tämy” Ahosen, jonka sanottiin tarvittaessa pudottavan kanuunalaukauksellaan lentokoneen. Tämy teki myöhemmin edustusjoukkueelle paljon maaleja. Hän koulutti edustusjoukkueen nuorempia pelaajia jämerällä tyylillään. Hän puristi täysillä pelikaverin käsivarresta tai reidestä ja se tuntui aika ”imakalta”. Yksi vakiouhreista oli muistaakseni Petri ”Pete” Pirinen. Kiusaamisena emme tätä kokeneet, vaan sen ajan miehisyyskasvatuksena.

 

Junioriuran virallinen alku

Virallisen harjoittelun aloitin Vilho ”Ville” Asikaisen B-juniorijoukkueessa. Olin selvästi alaikäinen, mutta muita joukkueita ei tuolloin ollut. Joku muisteli, että minä olin palannut yhdeltä juoksu- lenkiltä (varmaankin ”Halssin lenkki”) rättiväsyneenä ja itku kurkussa, mutta itse en tätä muista, eikä se tietenkään sammuttanut intoani.

Noina aikoina B-juniorit pelasivat kotipelin Tuusniemeä vastaan ja johtivat puoliajalla 20–0. Ville vaihtoi minut kentälle toiseksi puoliajaksi, vaikka en olisi peliaikaa ansainnut. Tilaa joutui antamaan Jarmo Pasanen, myöhempi jalkapallotoimittaja. Tahti hiipui sen verran, että lopputulos oli 34–0.

1970-luvun puolivälissä Pallo-Haukat perusti useita juniorijoukkueita. Kiitollisena muistelen Jukka ”Jarmon isoveli” Korhosen, Eero ”Aki” Tengvallin ja Jorma ”Humma”, myöhemmin ”Vikki”, Tengvallin vetämiä harjoituksia.

Jukka oli mahtava opettajatyyppi, luontainen pedagogi. Aki toimi myös kenttämestarina. Toimin hänen epävirallisena apupoikanaan ja opin vetämään kalkkikoneella jalkapallo- ja pesäpallo-rajat. Myöhemmin edustusjoukkueessa Aki oli yhtä kaistapäinen harjoittelija kuin minä ja sparrasimme toisiamme. Vikistä enemmän jäljempänä.

Nappulaliigaakin pelattiin ja siellä tuli urani ainoa ulosajo. Episodissa oli mukana kaksi legendaarisen maalivahtisuvun vesaa: Tiihosen Risto ja Ari (Pekka on se keskimmäinen). Ari pelasi samassa joukkueessa kuin minä ja isoveli Risto toimi tuomarina. Kesäkelistä huolimatta sukset menivät pahasti ristiin ja Risto ajoi ulos sekä minut että Arin. Eräässä myöhemmässä episodissa Risto ripitti minua ”kovasta” kielestä joukkuetovereitani kohtaan ja käsittääkseni otin siitä opiksi.

Kari Tissari oli juniorivuosinani hyvä ystäväni. Hänen fysiikkansa oli ylivertainen yhdistelmä voimaa, nopeutta ja kestävyyttä. Hänellä oli myös rautainen taistelutahto. Hän alkoi määrä-tietoisesti kehittää tekniikkaansa ala-asteen päädyssä olleella pikkukentällä, nykyisen kirjaston paikalla. Karia kutsuttiin Luigi Rivan savolaiseksi kaimaksi, ”Riivaksi”. Kerran tuomari huomautti minua kiroilusta kannustettuani Karia sillä nimellä.

Kari oli Savon piirin C-junioreiden tähtipelaaja kesällä 1977 joukkueen voittaessa Suomen mestaruuden. Hän pelasi upean uran poikamaajoukkueissa, Kopareissa ja KuPSissa ja palasi vielä uransa lopulla Pallo-Haukkoihin. Jos Kari olisi syntynyt Hollantiin, hänestä olisi tullut oikeajalkainen ”Marc Overmars”.

Sen verran olen ”perussuomalainen”, että pahat mokat pysyvät mielessä paremmin kuin onnistumiset. C-junioriajoiltani muistuu mieleen puskumaalini, omaan maaliin, oman maalivahtimme Jari ”Kenu” Kokkosen yli. Voitimme kuitenkin WP-35:n kotikentällä 4–1 ja tein yhden puskemalla vastustajankin verkkoon. Puolustuksen totiselle torvensoittajalle kuten minulle 1–0 voitto olisi kuitenkin ollut sata kertaa makeampi kuin 4–1, vaikka tuo yksi ei olisi tehty omiin.

 

Kentän laidalla ja kisakatsomossa

Edustusjoukkueen pelejä seurasin pienestä pitäen. Varhaisin muistoni on vaarallisen vasemman laiturin, Markku ”Manasse” Makkosen ainutlaatuinen juoksutyyli. Hänen kyynär-päänsä piirsi tyylikkäästi ympyrää. Hauskoja olivat ne hetket, jolloin pelipallo potkaistiin Kankaiseen ja me junnut pääsimme onkimaan sitä takaisin kentälle.

Edustusjoukkueen maalivahti oli hitsari. Hän jutteli mielellään junnujen kanssa. Eräänä keväänä odotimme poikaporukalla kiihkeästi sitä, milloin hän saa hitsattua pajallaan ensimmäiset juniorikokoiset maalit. Kävimme tarkistamassa tilanteen joka päivä.

Isäni oli Nilsiän kanttori ja hengeltään myös urheilumiehiä. Hän osti Tandberg-väritelevision Kajanteen ”Hessulta”, kovalta lentopalloilijalta. Väritelevisiot olivat tuolloin harvinaisia. Kanttorilaan kokoontui lauantaisin sekalainen seurakunta katsomaan Aulis Virtasen selostamia Englannin liigan otteluita. Paikalla olivat usein opettaja Kauko ”Kake” Nevalainen (rumemmin ”Ukko-Käppi”), Kari Tissari isoveljensä Raimon kanssa sekä muita pelikavereitani.

Kake oli liikunnan opettajani ala-asteen 3. ja 4. luokilla. Pääsääntöisesti pelasimme jalkapalloa. Kake katsoi peliä tarkalla silmällä ja analysoi pelaajien ominaisuuksia. Voiton vei vain taivaalla liitänyt lentokone. Olihan hän entinen hävittäjälentäjä. Kaken kyydissä pääsin muutaman kerran KuPS:n kotipeliin. Isänikin kyyditti minua muutaman kerran. KuPS otti voittoja ”naatiskellen” tähtenään Olavi ”Olli” Rissanen.

Alussa idolejani olivat Pele ja lähellä asunut Tauno ”Tane” Puustinen sekä hieman myöhemmin Reino ”Rene” Miettinen. Tanen innoittamana aloin alun perin pelata jalkapalloa. Tane ja Rene pelasivat myös kuopiolaisissa joukkueissa. Minulla oli kunnia pelata kummankin kanssa Pallo-Haukkojen edustusjoukkueessa.

 

Syrjähyppyni Nujakkaan

Muiden pallohaukkajunnujen tavoin pelasin pesäpalloa Nujakassa. Voitimme Savon piirin tenavamestaruuden kukistamalla ainoan vastustajamme, itsensä SiiPen. Itse pelasin vain kotipelin ja sain siis kultamitalin yhdellä ottelulla. Valmentajamme oli opettaja Jouko Ruuskanen.

Osallistuin myös urheilu- ja raittiussihteeri Jaakko ”Jaska” Niskasen järjestämiin yleisurheilu-tapahtumiin. Halssin maastojuoksuissa tutustuin Jari ”Leru” Leskiseen. Leru oli kuntoihme ja NP-H:n junnuissa keskikentän luottopelaaja yhdessä Pekka ”Kyky” Taskisen kanssa. Kyky oli taitava ja älykäs pelaaja. Hän kuului lapsuudessa ”Pisantien” ystäväpiiriini mallitykki Jussi ”Jeny” Jenun kanssa.

Kävin tietysti katsomassa Nujakan miesten pesäpallo- ja lentopallopelejä. Pesäpallossa Nujakka oli parhaimmillaan suomensarjassa. Pelaajista muistan parhaiten Seppo Hukkasen, Markku Kainulaisen, Matti Laitisen, Manne Jormalaisen, Martti Taskisen, Veikko Jenun ja Pertti Laakkosen.

Pertti oli töissä Ruotsalaisen urheiluosastolla ja siellä juttelimme usein peleistä. Lehtiartikkelissa Nujakan sanottiin pelaavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pelaajat latasivat heittoa hartaasti, jotta siitä tulisi mahdollisimman kova.

 Mielestäni Nilsiän Nujakka on Suomen upein ja alkuvoimaisin urheiluseuran nimi. Kuka tekisi ”palikoposmaisen” uroteon ja kokoaisi Nujakan historian kansien väliin?

 

Edustusjoukkue 1976–1978

Heikki ”Kuikkis” Kuikkaniemi valmensi NP-H:n edustusjoukkuetta 1970-luvun puolivälissä kolme vuotta ja nosti joukkueen III divisioonaan kesällä 1976. Urheilusuvun jäsenenä hän toi mukanaan oikean harjoittelukulttuurin. Harjoittelin ”siipipoikana” edustusjoukkueen mukana. Muistan lukemattomat pyrähdysharjoitukset silloisessa yläasteen salissa: lähdöt pystystä, polviltaan, mahaltaan ja selältään. Kuikkis paljasti vuoden 2010 Pallistissa, että joukkue harjoitteli samaan tapaan kuin hänen veljensä valmentama, SM-sarjassa pelannut Rovaniemen Palloseura.

Keväällä 1978 Kuikkiksen joukkkue teki vierailun Nilsiän ystävyyskuntaan, Göteborgin lähellä sijaitsevaan Hylteen, ja voitti siellä paikallisen joukkueen. Matkasta tekivät ikimuistoisen Ari Savolaisen, entisen KuPS-pelaajan, ”viäräleukaiset” tarinat sekä erityisesti taustamusiikki. Ahosen bussissa oli ainoastaan yksi C-kasetti, Superhumpat, ja se nauha kuunneltiin karrelle. Osaan vieläkin kaikkien klassikkohumppien sanat ulkoa: ”Hei Karjalasta heilin minä löysin”.

 

Savon piirin joukkueessa

Kesällä 1975 kuuluin Savon piirin D-juniorijoukkueeseen Jarmo Korhosen kanssa ja kävimme turnauksessa Oulussa. Jarmon myöhempi lempinimi ”Vilo” tuli muuten ”Tankki täyteen” tv-sarjan Sulo Vilenistä. KuPS oli lähettänyt joukkueeseen vain yhden pelaajan, Mika Kojonkosken, myöhemmän mäkimiehen ja valmentajan.

Kesällä 1976 KuPS laittoi kehään D-junioreidensa ykköskaartin valmentajanaan A-juniori-ikäinen Ismo Vornanen, joka muuten valmensi Pallo-Haukkoja kaudella 1985.  Pelasin piirijoukkueessa oikeana laitapakkina. Etenimme Kotkan karsintaturnauksen kautta Helsingin lopputurnaukseen. Siellä voitimme kolme ottelua päästämättä maaliakaan ja voitimme Suomen mestaruuden. Monet KuPS:n pojista pelasivat myöhemmin KuPS:n edustusjoukkueessa tähtenään Kari ”Nakke” Niskanen. Minä tulin parhaiten toimeen KuPS:n libero Jouni ”Jone” Taskisen kanssa. Hän vaikutti KuPS-vuosiensa jälkeen Iisalmessa PK-37:n riveissä. 

Kesällä 1978 pelasin Savon piirin C-juniorijoukkueessa Pohjola Cupin alku- ja lopputurnauksen Lahdessa. Joukkueessa oli paljon tuttuja kahden vuoden takaa, mutta myös uusia nimiä, kuten KuPS:n Markus ”Päke” Räsänen ja Joni Hiltunen. Ismo laittoi minut kärkimieheksi, vaikka se ei ollut minulle luonteva pelipaikka. Tein kuitenkin alkuturnauksessa kaksi maalia. Loppu-turnauksessa päädyimme pronssille, mikä oli ”hoppeeta isompi häppee”.

Penkillä olisi melko varmasti ollut parempiakin kärkimiehiä, esim. KPT:n Jukka Turunen, joka laulatti maaliverkkoja SM-sarjassa jo kaksi vuotta myöhemmin. Turnauksen aikana asuimme Mukkulan koululla vanhaan ”patjat lattialla” – tyyliin. Käytöstavoiltani paljastuin peräkylän mammanpojaksi. Monilla rehvakkailla KuPS:n pojilla oli mukanaan eroottista kirjallisuutta, minulla vain jännityskirjallisuutta. Ismosta jäi mieleen hänen omat meditaatiotuokionsa, joita hän on myöhemmin mainostanut lehtiartikkeleissaan.

 

Nousu kesällä 1979

Vuonna 1979 NP-H juhlisti 25 vuoden mittaista taipalettaan.  Joukkuetta valmensivat Pentti ”Pena” Puustinen ja Markku Ahonen, joista ensimmäinen oli entinen maalitykki ja jälkimmäinen luottotoppari. Tuo kausi meni loistavasti. Minä pääsin pelaamaan parissa vähemmän tärkeässä pelissä.

Syksyllä II divisioonan nousukarsinnoissa vastassa oli länsirannikon Petalax IK. Ratkaiseva kotipeli oli edessä parin päivän päästä ja runsaiden sateiden vuoksi Kankaisen hiekkakenttä lainehti. Joukkue pitikin viimeistelyharjoituksen yläasteen salissa. Valmentajat yllättivät ja laittoivat joukkueen pelaamaan lentopalloa, joka oli joukkueelle muuten välikausien mielenvirkistystä. Hurmos oli aistittavissa jo tuona iltana ja se siivitti ratkaisupelissä 7–1 murskavoittoon. Maaleista neljä teki Raimo ”Rami” Tissari ja kolme Jorma ”Vikki” Tengvall, joista ensimmäistä Savon Sanomat erehtyi tituleeraamaan Rissariksi ja jälkimmäistä Yrjöksi. Oli mennyt toimittajankin pää pyörälle.

Kesän 1979 nousujoukkue on minulle edelleen Pallo-Haukkojen unelmajoukkue. Valmentajat ja pelaajat olivat pääosin nilsiäläisiä. Vahvistuksetkin tulivat pienistä naapurikunnista: maalivahti Pertti Korhonen Rautavaaralta ja hyökkääjä Markku Partanen Juankoskelta.

Tähtipelaajamme Vikki oli juonikas sekä kentällä että sen ulkopuolella. Hän lenkkeili ahkerasti Halssin pururadalla ja kirjasi kilometrinsä kunnan vihkoon taiteilijanimellä W. Wickström. Kunnan liikuntapäättäjät varmaankin ihmettelivät, kun tämä kuntoiluhirmu ei koskaan tullut lunastamaan vuotuista palkintoaan. Lempinimi Vikki siitä kuitenkin irtosi.

Myöhempinä vuosina Vikillä ja minulla oli erikoiskuvio. Minä syötin Vikille ja jatkoin juoksuani. Vikki käänsi hämäysmielessä selkänsä ja antoi kantapääsyötön juoksulinjalleni. Emme olleet koskaan sopineet tästä kuviosta sanallisesti. Olimme vain luonnostaan samalla aallonpituudella.

 

Kesällä 1980 putoaminen

Kesällä 1980 Pallo-Haukat pelasivat historiansa ensimmäistä kertaa II divisioonassa. Kausi meni täysin pieleen. Pahin takaisku tuli jo talvikaudella, kun tähtipelaajamme Vikki Tengvallin polvi hajosi. Muutenkin joukkueemme oli tottunut edellisenä kesänä voittokulkuun, eikä se osanneet sopeutua putoamistaisteluun.

Päällimmäisenä mieleeni ovat jääneet raskaat matkat vieraspeleihin, mm. kolme Helsingin reissua. Raskaita olivat eväätkin. Menomatkalla Helsinkiin söimme pyttipannua Kouvolan rautatieasemalla. Kerran Kouvolassa lokki ruikkasi kiharatukkaani. Elämässä ei ollut hohtoa.

Minä sain pelata puolitoista peliä. Debyyttiotteluni pelasin kotikentällä. Lappeenrannan Pallon kulmasta tullut avausmaali meni ainakin puoliksi minun, etutolppavahdin, piikkiin. Vieläkin harmittaa ankarasti.

Syyskuussa putoaminen oli jo varmistunut. Pelasin Helsingin Pallokentällä ensimmäisen puoliajan Ponnistusta vastaan. Puoliajalla kävin suihkussa ja pukeuduin kaikessa rauhassa. Yllättäen viereiseen pukukoppiin ja yhteiselle käytävälle alkoi tulla naisfutareita, jotka olivat vuorostaan menossa suihkuun. Saatoin vilkaista varovasti sermin yli, mutta sen jälkeen käyttäydyin kuin herrasmies ja aloin kilistellä pukuhuoneessani olevia limsapulloja. Naiset tajusivat tilanteen ja pakenivat koppiinsa. Minä livahdin karkuun ja kuulin takaani: ”Se oli mies”.

 

Talviharjoittelusta

Talvipäivänä mikään ei ollut sen hienompaa, kun pelata jalkapalloa Halssin auratulla kentällä, autojen nastat nappuloissa. ”Katkerasti” muistan sen tapaninpäivän, kun valmentaja Pena Puustinen vaihtoi ikiaikaisen perinteen, ”ukkomiehet vastaan poikamiehet” pelin, tavalliseksi harjoitukseksi, vaikka muuten en kovia harjoituksia karttanut.

Talvikenttä tasoitti juoksunopeuden eroja, sillä sähäkämpien pelaajien lähtönopeutta hidasti sutiminen. Joukkueemme ”kevytkenkäisimmät” juoksijat, Raimo Tissari ja Markku Partanen, kutsuivat minua totuudenmukaisesti ”hitaaksi, mutta kankeaksi”. Sellaisiksi olivat pikkupoika-aikojen Singer-jalkani muuttuneet.

Oma lukunsa olivat siirtymiset keskustasta Halssille. Ossi ”Mölli” Muona kuljetti Ladassaan ja myöhemmin Volvossaan saksanpaimenkoiransa lisäksi jopa kymmenkunta pelaajaa.

 

Edustusjoukkueen kesät 1981 ja 1982

Kesällä 1981 joukkuetta valmensivat Rene Miettinen ja Jussi Turunen, joista Jussi jatkoi vielä seuraavalla kaudella. Harjoittelu keventyi selvästi. Pelaajilla olivat kuitenkin hyvät pohjat ja Jussin näkemys luovasta pelaamisesta miellytti pelaajia. Joukkueen peli kulki varsin hyvin.

Kausi 1981 loppui kiistanalaisesti. Syntyperäisenä raikulaisena Pauli ”Pali” Koponen kirjoittaa NP-H:n 50-vuotiskirjassa PK-37:n ja Pallo-Haukkojen ”sopupelistä” kauden viimeisessä ottelussa. Tasapelin (0-0) seurauksena Pallo-Haukat eteni nousukarsintoihin, PK-37 säilyi sarjassa ja Raiku putosi.

Totuus on kuitenkin toinen. ”Nimettömät lähteet” ehdottivat meille sopupeliä, mutta ainakin Tämy Ahonen ja minä aloimme heti vastustaa tätä ajatusta pontevasti. Joukkueemme torjui esityksen sopupelistä, vaikka tiedossa oli se, että Rene Miettinen ei pääse peliin VR-maa-joukkueen turnauksen vuoksi. Itse pelistä muistan Rami Tissarin tolppalaukauksen ja PK-37:n kapteenin ihailtavan raivokkaan taistelun. Nousun torppasi lopulta karsintapeleissä vastaan tullut Tornion Pallo-Veikot.

Kesällä 1982 pelasin edustusjoukkueen vieraspeliä Varkaudessa. Satuin olemaan puolessa kentässä katse kohti omaa maalia ja vastustajan toppari selkäni takana. Pallo tuli kaaressa kohti palleaani ja näin Aki Tengvallin juoksevan minun lähelläni kohti vastustajan maalia. Jatkoin pallon suoraan polvella eteenpäin yli hämmästyneen topparin, jolloin Aki pääsi läpi ja teki maalin. Pelin jälkeen taisi joku joukkuekavereistani kutsua syöttöäni onnekkaaksi pompuksi, mutta valmentaja Jussi vinkkasi minulle tietävänsä totuuden ja se riitti minulle. Olisikohan edes iki-idolini Maradona hoitanut tuota tilannetta paremmin?

 

NP-H:n juniorijoukkueiden saavutukset

Nilsiän kunnan asukasmäärään nähden NP-H:n juniorijoukkueet olivat 1970-luvun puolivälistä lähtien erittäin kovia. Samankokoisten kuntien joukkueista ei yleensä ollut meille vastusta, Iisalmen PK-37:n kanssa kamppailimme usein tasapäisesti ja parhaina päivinämme KuPS:kin oli vaikeuksissa.

Alla makeimpia ottelutuloksia Jussi Turusen valmentamilta joukkueilta:

B-juniorit vuonna 1979: NP-H – KuPS 2–2 (NP-H:n maalit Jarmo Korhonen ja Veijo Grönlund); Kemin Into – NP-H 1–2 (Juhani Jenu ja Jarmo Korhonen)

A-juniorit vuonna 1980: NP-H – KTP (Kotka) 1–0 (puskin Juha ”Seme” Puustisen tarkan kulman sisään); Kouvolan Sudet – NP-H 2–3 (Kari Korhonen 2 ja Juhani Jenu)

Vuonna 1981 voitimme A-junioreiden piirinmestaruuden Jussin valmennuksessa. Loppu-ottelussa voitimme KuPS:n rankkikisan jälkeen Hatsalan kentällä. Rehellisyyden nimissä KuPS ei tullut peliin ihan parhaalla asenteella. Esimerkiksi maalivahtina tunnettu Kari ”Laku” Laukkanen pelasi hyökkääjänä. Laku kuitenkin siirtyi maaliin rankkikisaan. Vain voittaja muistetaan!

Tuo NP-H:n joukkue oli hitsautunut pelikentillä ja koulujen pihoilla kymmenkunta vuotta. Ennen Jussia pelaajia olivat valmentaneet Jukka Korhonen, Aki ja Vikki Tengvall, Juhani Kuosmanen ja Rene Miettinen. NP-H:n juniorijoukkueista se on minulle kaikkien aikojen unelmajoukkue.

Yksittäisistä junioripelaajista on pakko mainita Juhani ”Jussi” Jenu, joka teki B-junioreissa 21 maalia kesällä 1979 ja A-junioreissa 9 maalia kesällä 1980. Jussi potkaisi palloa kovempaa kuin KuPSin Olli Rissanen. Vastustajan maalivahti vapisi Kankaisen kentällä heti, kun meillä oli vapari heidän kenttäpuoliskollaan ja Jussi asetteli palloa. Jussin kanuunalaukaukset nimittäin pomppivat erittäin ikävästi kovalla betonikentällä tai sateella rapakoista. Jussi Turunen kuvasi kaimaansa osuvasti professoriksi, sillä tällä oli tapana tutkiskella muurin sijaintia tarkasti ja samalla pohtia, kummalla jalalla sillä kertaa maalin laukoisi. Jussista olisi tullut lyömätön potkumaalien tekijä amerikkalaiseen jalkapalloon.

 

Paikalliskamppailut

Rautavaaran Raikua pidimme ”tuppukylän” joukkueena ja sille emme saaneet hävitä. Parhaiten mieleeni on jäänyt Suomen Cupin peli Rautavaaralla huhtikuussa 1979, jolloin paikkasin B-juniorina NP-H:n hetkellistä laitapakkipulaa. Raikun tähtiä olivat tuolloin Pekka Korhonen ja NP-H:sta Raikuun palannut Pali Koponen. Kamppasin pari kertaa Raikun romuluisen laitahyökkääjän vapaapotkun arvoisesti ja jouduin kiinni sivurajassa seisoneen kotiyleisön hampaisiin. Sehän vain antoi puhtia peliini. Voitimme tiukan kamppailun 3–2.

Kiihkeitä olivat myös pelit Juankosken Pyrkivää vastaan. Pyrkivän kovimpia pelaajia olivat vikkelät Taipaleen veljekset Jukka ja Harri sekä vaarallinen ja rehti Jorma ”Tere” Väätäinen. Möreä-ääninen kannattajamme ”kannusti” Pyrkivän maalivahti Pertti Jokista riimillä ”Jokisen evääät leviääää…”.

 

Totinen nousuyritys 1983

Pena Puustinen ja Rene Miettinen valmensivat joukkuetta 1983 nousu mielessä. Avauspelissä tein urani ainoan hattutempun vieraskentällä Lehmon Palloa vastaan. Kaksi ensimmäistä maalia syntyi nuoren Ari ”Arska” Savolaisen hankkimista rankeista ja viimeinen roikutuksella vastaan tulleen maalivahdin yli.

Alkupeleissä oma pelini kuitenkin takkuili, sillä keskikentällä minun olisi pitänyt pystyä kääntymään pallon kanssa ja se ei ollut minun leipälajini. Otteeni paranivat selvästi sen jälkeen, kun vaihdoin pelipaikkaa Jari ”Jämä” Korhosen kanssa ja siirryin etutoppariksi Renen eteen. Johdimme sarjaa pitkään, mutta lopuksi jäimme huonojen loppupelien vuoksi tasapisteisiin PU-62:n ja WP-35:n kanssa.

Pelasimme uusintaottelun nousukarsintapaikasta WP-35:n kanssa Suonenjoella. Hävisimme rankkarilla 1–0. Siihen johtaneessa tilanteessa WP-35:n Keijo ”Keke” Hyvönen potkaisi pallon mahaani, mutta tuomari puhalsi ”käsivirheestä” pilkun.

Loppukauden hyytyminen johtui mielestäni suurimmalta osaltaan siitä, että joukkueella ei ollut riittävästi nousutahtoa. Pelillisesti joukkue oli mielestäni samaa luokkaa kuin vuoden 1979 erittäin nuori nousujoukkue. Ehkäpä kaikki haukat eivät olleet vapaita liitämään, vaan painolastia toivat kasvaneet velvoitteet työelämässä, perheen perustaminen ja raskaat muistot II divisioonan kesästä 1980.

 

Siirto Kopareihin

Aloitin farmasian opinnot Kuopiossa syksyllä 1983. Pettymykseen päättyneen pelikauden jälkeen mielessäni oli seuran vaihtaminen, jos vain sopiva tilanne aukeaisi. Harjoittelin osittain Pallo-Haukkojen kanssa, mutta hakeuduin myös aktiivisesti Kopareiden A-junioreiden harjoituksiin, joita pidettiin vasta valmistuneessa keskuskentän kuplahallissa. Koparit kiinnostuivatkin minusta, sillä kesällä 1984 A-junioreissa oli mahdollista peluuttaa kolmea yli-ikäistä eli enintään 20-vuotiasta pelaajaa.

Pena Puustinen ja Arto Ruotsalainen, joita en siinä tohinassa älynnyt kiittää siihenastisesta tuesta, yrittävät kääntää päätäni, mutta minä olin päättänyt lähteä. Minun onnekseni Pallo-Haukoilla oli maalivahtipula ja Koparit pystyi tarjoamaan vaihtokaupassa maalivahti Ermo Salon. Tarkkoja sopimuskuvioita en tiedä, mutta vapauduin Kopareiden käyttöön toukokuun alussa 1984.

 Pelasin Kopareiden A-juniorijoukkueen liberona ja kapteenina kesän 1984. Pidimme sarjapaikan kovan taistelun jälkeen. Pientä iloa tuotti KuPS:n ”pudottaminen” hopealle. Pelasimme kaksi 0–0 tasapeliä ja KuPS menetti niissä tärkeitä pisteitä.

Joukkuetta valmensi todella tulisieluinen Lauri ”Larkka” Poutiainen. Eräässä vieraspelissä Larkka ripitti yhtä pelaajamme pitkän aikaa sivurajan tuntumassa pelin ollessa käynnissä. Vasta-painona joukkueenjohtajana oli peruspositiivinen ja herrasmiesmäinen Juhani ”Jussi” Väisänen, KuPS:n kultakausien huoltaja. Kummankin kanssa pärjäsin mainiosti. Viimeisen pelin jälkeen Larkka ja Jussi kättelivät kaikki pelaajat, mikä jäi vahvasti mieleeni. Kuopiolaista jalkapallo-kulttuuria!

Kopareiden A-junioreissa tutustuin nuoriin helmiin. Heitä olivat keskikenttäpelaaja Kimmo Pöyhönen (piipahti myöhemmin NP-H:ssa) ja edustusjoukkueen mukana ollut maalivahti Jari ”Punkki” Poutiainen. Pari vuotta myöhemmin näin Yrjö ”Ykä” Happosen nousun Suomen parhaaksi poikapelaajaksi.

Muutaman kerran pääsin Kopareiden edustusjoukkueen harjoituksiin. Juhannuksena 1984 edustusjoukkueen valmentaja Jouko Suomalainen antoi Olli Rissaselle ja Pekka ”Pude” Vepsäläiselle vapaata. Pääsin pelaamaan edustusjoukkueen liberona Suomen Cupin pelin Joensuun Karpaloa vastaan vieraskentällä. Voitimme 2–1, mutta olin uudessa tilanteessa aika ”hermona”.

 

Urani suurin pettymys

Peliurani päättyi Kopareiden edustusjoukkueen ringissä kesällä 1986 lonkkavaivojen vuoksi ilman yhtään SM-sarjaottelua (sentään se yksi Suomen Cupin ottelu). Edellinen kesä oli mennyt pilalle samasta syystä. Urani loppuminen 22-vuotiaana oli kova pettymys, mutta näin jälki-käteen asia ei paina mieltäni. Minulla oli ollut kaikki pelissä ja omat rajani olin nähnyt.

Haaveeni pikkupoika-ajoilta toteutuivat osittain. Pääsin harjoittelemaan SM-sarjajoukkueeseen Jouko Suomalaisen ja Boguslaw Hajdasin valmennukseen. Joukkueessa oli kovia pelimiehiä kuten Olli Rissanen, Pekka ”Pude” Vepsäläinen, Ari ”Arska” Räsänen, Hannu ”Haade” Tiilikainen, Jukka Turunen, Mika Vidgren sekä ilokseni myös Kari Tissari.

Se kyllä ”harmittaa”, että minua ei valittu koskaan ”Nilsiän raittiiksi urheilijaksi”, vaikka tuon palkinnon olisin taatusti ansainnut. Palkinnon lanseerasi urheilu- ja raittiussihteeri Jaakko ”Jaska” Niskanen, joka on perheystävä ja kova yleisurheilumies.